Kalapedia:Hiekkalaatikko
 Tämä on hiekkalaatikko, jossa voit kokeilla sivun muokkaamista vapaasti. Paina sivun ylälaidassa olevaa muokkaa-linkkiä ja muokkaa tätä sivua. Ohjeet artikkelin tekoa varten:
|
{{{Nimeke}}}. {{#if:|Viitattu |}}
Hauet Hauki on yksi suomen yleisimpiä kaloja se voi kasvaa jopa 30-kiloiseksi. Koiras Hauet kasvavat harvoin yli 3kg painoiseksi. Haukea kalastaessa kannattaa käyttää peruketta koska hauilla on terävät hampaat jotka katkaisevat helposti siiman. Hauella on solakka ruumis mutta pitkä. Hauet syövät sammakoita, myyriä, sorsanpoikasia ja muita kaloja.
T:Pilkkijä99
Kirjolohen kalastusopas
Istutettuja kirjolohia haukutaan usein kehnoiksi taistelijoiksi, maultaan huonoiksi ja muodottomiksi evärikoiksi. Usein ennakkoluulot ovat kuitenkin liioiteltuja. Lohemme kauniinvärinen amerikanserkku tarjoaa ainutlaatuisen ja mielenkiintoisen mahdollisuuden lohikalojen kalastukseen, etenkin pilkintään. Kirjolohi järjestää kehnosta maineestaan huolimatta usein kunnollisen taistelun siiman päässä ennen antautumistaan. Useimmat kalastajat pitävätkin kirjolohta jopa taimenta parempana taistelijana.
Kirjolohta terveellisempää raaka-ainetta keittiöön saa hakea. Sen rasvainen liha ja näin edelleen terveydelle ja kehitykselle tärkeiden rasvahappojen korkea pitoisuus ja hyvälaatuisen proteiinin yhdistelmä tekevät kirjolohen lihasta todellisen terveyspommin. Koska kalat kasvatetaan kasvatusaltaissa ja niitä ruokitaan tarkasti valvotulla ruokintaseoksella, niiden lihaan ei pääse kertymään ympäristömyrkkyjä, kuten dioksiineja tai elohopeaa, toisin kuin luonnonkaloihin. Hyväkuntoinen kirjolohi on myös erinomaisen maukas kala, mikä tekee siitä yhdessä positiivisten terveysvaikutusten kanssa yhden käyttökelpoisimmista ruokaraaka-aineista. Osaavan kokin käsissä kirjolohi taipuukin mitä monimuotoisimmiksi ruokalajeiksi.
Käsittelen tässä artikkelissa kirjolohen kalastusta lähinnä seisovassa vedessä eli istutuslammilla.
Kirjolohen kalastajan vuodenkulku
Vuoden alkupää tammikuusta helmikuuhun on keskimäärin huonoa aikaa kirjolohen kanssa kamppailemaan mielivän kannalta. Jään päällä on paljon lunta ja päivä on vielä melko lyhyt, jolloin valoa pääsee jääkannen alle suhteellisen vähän. Myös jään päälle nouseva vesi aiheuttaa usein syönnin heikkenemisen. Keskitalvellakin on kuitenkin aivan mahdollista nostaa suuria saaliita, jos vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Maaliskuussa kirjolohien syönti alkaa piristyä selvästi. Päivä pitenee vauhdilla ja jäänpäällinen lumi alkaa sulaa, jolloin valoisuus jääkannen alla kasvaa voimakkaasti. Tämä näkyy kirjolohien keskimäärin parempana syöntinä: hyvän syönnin päiviä on orastavan kevään edetessä aina vain useammin. Etenkin punaista sisältävät vieheet ja syötit toimivat usein, sillä lohen silmän herkkyys värille kasvaa tutkitusti kevään aikana. Tällöin punertavansävyiset pyydöt voivat toimia voimakkaana ärsykkeenä kalalle, mikä taas saa ne iskemään vihaisesti kalastajan vieheisiin. Pelkkään punaiseen ei kuitenkaan kannata luottaa, sillä muut värit toimivat keväällä aivan yhtä hyvin kuin muinakin vuodenaikoina. Punaisten vieheiden ja syöttien käyttäminen voi kuitenkin olla toimiva taktiikka etenkin huonon syönnin aikana, jolloin ne voivat olla riittävän voimakkaita iskuärsykkeitä kalalle.
Jäidenlähdön jälkeen monilla kalastajilla on talven jäljiltä purkamattomia paineita kalastuksen saralla, mutta ajanjakso on etenkin sisävesillä kalastuksellisesti erittäin hankalaa, kun mikään laji ei ole erityisesti otillaan. Tällöin helpotusta tuskaan voivat tuoda etenkin istutuslammet, joihin on istutettu kirjolohen lisäksi myös monen mielestä parhaimman makuista kalaamme, nieriää. Viirukylki- ja punamahajahtiin voi varustautua esimerkiksi täkyrakseilla, jotka toimivat mainiosti etenkin nieriän pyynnissä kylmän veden aikaan. Täkyrakseilla pääsee lähes aina parhaaseen tulokseen vetämällä niitä lähes rantaviivassa kiinni, jolloin ne tavoittavat ainakin nieriät parhaiten. Plaanerin käytöstä on tällöin suurta apua, sillä silloin venettä voi soutaa syvemmällä vedellä, jolloin kalat eivät säiky matalassa vedessä ylitsekulkevaa venettä.
Alkukesä on kirjolohen kalastajan kulta-aikaa niin sään kuin syönninkin osalta. Vesi ei ole vielä lämmennyt liiaksi (pl. lähteestä vetensä saavat lammet, joissa vesi pysyy melko viileänä läpi vuoden) ja valoa vedessä riittää, jolloin kirjolohet ovat usein jopa riehakkaalla syönnillä. Suursaaliiden mahdollisuus on suurin juuri alkukesästä. Kalat alkavat kuitenkin noudattaa yhä voimakkaammin syöntisyklejä. Tällöin kalastajan on oltava valmiina nopeaan toimintaan: ensin voi olla useiden tuntien ajan aivan hiljaista, kunnes syönti yhtäkkiä muuttuu raivokkaaksi loppuakseen hetken kuluttua yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Syöntijaksot voivat olla vain muutamien minuuttien mittaisia ja niitä voi seurata tuntien täydellinen hiljaisuus, joten etenkin vetouistelijan ja tahnaonkijan kannattaa todella laskea vieheensä takaisin pyyntiin heti, kun se on mahdollista. Ripeä toiminta syöntijakson aikana ilmenee usein selvästi painavampana saalispussina kotiin lähdettäessä.
Keski- ja loppukesällä erityisesti matalilla lammilla kalastus on hankalaa, sillä heinä- ja elokuussa vesi on yleensä aivan liian lämmintä lohikaloille, jolloin niiden syönti-innokkuus laskee. Jos kaloja onnistuukin narraamaan, kotona voi kohdata ikävä yllätys. Kalat nimittäin viihtyvät viileää vettä tavoitellessaan usein pohjalla, mikä paljastuu viimeistään ruokapöydässä, kun kalassa on ikävä pohjamutamainen sivumaku. Syvillä ja laajoilla sekä erityisesti lähteestä vetensä saavilla lammilla tilanne ei ole ollenkaan yhtä paha, kun vesimassa ei pääse lämpenemään kauttaaltaan liikaa. Tällaisissa lammissa kalat ovat usein syvemmässä vedessä ja ne tekevät vain satunnaisia pistoja ylempiin, lämpimämpiin vesikerroksiin, lähinnä ravintoa etsiessään. Kaloja voi siis etsiä hieman syvemmästä vedestä kuin muina vuodenaikoina, mikäli pintavedestä pyynti ei tuota tulosta. Toisaalta, kala ottaa vieheen todennäköisimmin kohdatessaan sen pintavedessä – silloinhan se on juuri etsimässä ravintoa.
Lyhyen kesän vaihtuessa syksyksi kirjolohta ruokapöytäänsä mielivän kausi jatkuu edelleen. Vesimassan viilentyessä syönti saattaa piristyä pitkäksikin aikaa etenkin matalilla lammilla. Lisäksi kalojen pistävä mutamainen sivumaku vähenee syksyn edetessä, kun kalojen ei enää tarvitse uida vatsapuoli kiinni pohjamudassa. Kausi jatkuu yhtälailla myös muillakin lammilla. Kalat voivat sijaita melkeinpä missä tahansa, melko syvästäkin vedestä aivan pintakalvoon saakka. Päivän lyhentyessä syönnin jaksottaisuus alkaa jälleen heiketä ja näin tasoittua. Loppusyksyn pimeinä öinä voi kokeilla myös hieman harvinaisempaa pyyntitekniikkaa: kirjolohen tuulastusta, mikäli se on sallittua. Liilakyljet kiinnostuvat tuulastuslampun valosta siinä missä muutkin kalat.
Lopulta talvi saa otteen istutuslammistakin jääkannen muodostuessa niiden katoksi. On tullut aika vaihtaa virvelit pilkkivapoihin. Kirkkaiden jäiden lyhyehkö jakso on pilkkukyljen pyytäjälle huippuaikaa, koska jään alla riittää valoa ja kalat käyvät ahnaasti kiinni pyytöihin. Mikäli lammessa on vielä kalaa runsain mitoin, todellisen hirmusyönnin vaara on olemassa, jolloin ongissa on jatkuvasti kaloja kiinni. Kirkkailla jäillä kannattaa myös ainakin kokeilla jännittävää pyyntitekniikkaa: uistimen heiluttamista aivan jääkannen alla, jolloin viehettä lähestyvät kalat voi nähdä jääkannen läpi. Jännitys on huipussaan, kun vaikkapa liitsiä heiluttaessaan huomaa sitä lähestyvän tumman hahmon, joka pysähtyy lopulta vain senttien päähän vieheestä arvioimaan sen kelpaavuutta ravinnoksi: sehän on kolmekiloinen kirjolohi…
Pilkkukylkien sielunmaailma
Älä hae kaloja liian syvältä
Kirjolohet viihtyvät talvisaikaan käytännössä syvyysalueella, joka ulottuu nollasta neljään metriin saakka. Neljää metriä syvemmästä vedestä lohikaloja saa talvella hyvin harvoin, joten pilkkijän kannattaa keskittyä pyytämään kaloja lähempänä pintaa. Kalat liikkuvat myös neljää metriä syvemmillä alueilla lähes aina pintavesissä, joten kymmenenkään metrin vedeltä ei kaloja tarvitse syvältä hakea. Etenkin nieriöillä on tapana uida läpi talven aivan jääkannen alla, mutta myös kirjolohet ja taimenet liikkuvat toisinaan alle metrin päässä jäästä.
Kirjolohen syönti on usein jaksottaista
Kirjolohella on erityisen voimakas taipumus syödä jaksottaisesti etenkin kesäaikaan, kuten yllä on jo mainittukin. Esimerkiksi kesäkuun alkupäivinä syönti on usein niin voimakkaasti jaksottaista, että auringon noustessa saattaa olla 15 minuutin mittainen raivokas syöntijakso, jonka jälkeen 3-4 tunnin aikana ei havaitse minkäänlaista merkkiä kaloista. Hiljaisen jakson jälkeen seuraa taas muutamien minuuttien mittainen syöntijakso, jonka jälkeen lampi vaikuttaa usean tunnin jälkeen taas aivan kuolleelta. Siksi erityisesti usealla vavalla pyytävän kalastajan tulisi olla valmiina nopeisiin toimiin, kun ensimmäinen kala tarttuu. Jos ja kun kala saadaan ylös, ottiviehe tulisi laskea mahdollisimman nopeasti takaisin pyyntiin.
Syöntisyklien pituudet ja frekvenssi vaihtelevat usein säännöllisesti päivän edetessä. Aamulla syöntijaksot ovat hieman pidempiä ja niitä on hieman tiheämmin, kun taas päiväksi syöntijaksot lyhenevät ja harvenevat. Iltaa kohden syöntijaksot jälleen hieman pitenevät ja niitä esiintyy useammin. Yöksi jaksottaisuus usein hieman hellittää, jolloin kaloja saa harvakseltaan pitkin yötä. Syönnin kesäaikainen jaksottaisuus on koettava itse, muuten sitä ei usko.
Keväällä ja syksyllä syönnin syklisyys ei ole niin voimakasta, mutta kuitenkin huomattavissa. Talvellakin esiintyy syöntijaksoja, mutta ne eivät ole niin selvästi havaittavissa. Talviaikaan kalojen syöntiaktiivisuus pikemminkin aaltoilee, vaihdellen huonommasta syönnistä kohtalaiseen tai hyvään syöntiin.
Lammessa vietetty aika muuttaa kirjolohien viehemieltymyksiä
Istutukset vaikuttavat eri pyyntitekniikoiden tehokkuuteen melkoisesti. Istutuksen jälkeisinä päivinä kalat ovat usein hyvällä syönnillä, ja ne iskevät isoihin, suuriliikkeisiin ja kirkasvärisiin uistimiin. Esimerkiksi lusikkauistimet, kuten Kuusamon Lätkä, Räsänen ja Tiura räikeän värisinä ovat hyviä esimerkkejä vastaistutetuille lohille toimivista uistimista, ainakin talvisaikaan. Kesällä vastaavasti myös isohkojen ja voimakkaan väristen vaappujen tenho tepsii usein hyvin vastaistutetuille lohille.
Kun istutuksesta on kulunut viikko tai kaksi, edellämainitut uistimet alkavat menettää tehoaan. Nyt hopeakyljet kiinnostuvat myös pienemmistä, pieniliikkeisistä ja himmeämmän värisistä vieheistä. Talvella esimerkiksi liitsin, mormyskan ja tasapainon tehokkuus kasvaa päivien kuluessa, kun taas kesällä kalojen kiinnostus esimerkiksi perhoja kohtaan kasvaa.
Kirjolohet liikkuvat jatkuvasti
Kirjolohi on erikoinen kala myös siinä mielessä, että se on jatkuvassa liikkeessä. Tähän perustuu suurelta osin myös ootto-onginnan tehokkuus: ongen voi jättää pitkäksikin aikaa – jopa koko päiväksi – pyytämään samalle paikalle, ilman että sen tehokkuus kärsii. Kun kalat liikkuvat jään alla, onkia ei usein tarvitse itse liikuttaa.
Kalat usein kiertävät lammen reunoja pitkin ympäri etenkin, jos lampi on pieni ja matala. Isommilla lammilla kalat liikkuvat toki myös, mutta lähinnä vain tietyillä alueilla. Esimerkiksi niemenkärjen ympärillä on usein paljon kalaa, mutta alueella olevat kalat liikkuvat lähinnä juuri niemenkärjen ympärillä, eivätkä lähde uimaan muualle alueelta. Kirjolohi onkin monen muun kalan tavoin parvikala.
Kalat eivät hajaudu tasaisesti lammen alueelle
Vaikka lohet uivat vedessä ahkerasti, jokaisella lammella on omat ottialueensa. Osa niistä vaihtelee luonnollisesti päivittäin, osa viikoittain, osa kuukausittain, osa vuodenajoittain ja osa vuosittain. Lähes kaikilla lammilla on myös alueita, jotka antavat kalaa ympäristöään paremmin lähes aina. Ehkä selvimmin ottipaikkojen vaihtelu näkyy vuosittaisella tasolla, kun samat paikat keräävät kaloja ensijäiden tulosta jäiden lähtöön. Esimerkiksi Enonkosken Pirttilahdella on havaittavissa selvää vaihtelua siinä, kerääntyvätkö kalat talven ajaksi lahden pohjois- vai eteläosaan. Myös ottialueiden koko vaihtelee aina muutamien neliömetrien ”hotspoteista” jopa hehtaarien kokoisiin alueisiin. Esimerkiksi suurten kivien edustat ovat usein pienialaisia hotspotteja, kun taas vaikkapa lammen keskellä sijaitseva, syvän veden ympäröimä matalampi patti on taas kauttaaltaan hyvää aluetta.
Koska tietyillä paikoilla on enemmän kalaa kuin toisilla, ei kirjolohen kalastajakaan säästy täysin kalojen etsimisen vaivalta. Mikäli siis haluaa maksimoida saaliinsa, kannattaa kaloja etsiä aktiivisesti. Kalastettavia alueita kannattaa vaihdella päivän mittaan, mikäli saalista ei ala kuulua. Luvanmyyjältä voi tiedustella viime aikoina kaloja antaneita paikkoja ja jäältä voi etsiä verijälkiä (tosin niihin kannattaa suhtautua varauksella, sillä onpa jopa sianverta laskettu kalattomien avantojen viereen harhautukseksi!). Onkien paikan vaihtelu palkitsee ennen pitkää, ja pitkällä aikavälillä aktiivisella etsinnällä pääsee lammen ottipaikoista parhaiten jyvälle.
Pilkintätekniikat: Leppoisasta ootto-onginnasta räjähtäviin lätkäonkitärppeihin
Kirjolohta voi pyytää mitä monimuotoisimmilla välineillä ja tekniikoilla. Yhtä ainoaa oikeaa tyyliä kalastaa ei ole. Pilkkukyljen pyytäjän repertuaariin kuuluvat kaikenlaiset pyyntivälineet aina tahnapalloista perhoihin ja pikkuruisista mormyskoista lusikkauistimiin. Leppoisaa ajanvietettä hakeva pyytäjä voi valita ootto-onginnan, kun taas toiminnasta pitävälle kalastajalle vaikkapa heittokalastus tai lätkäonginta mahtavine tärppeineen on sopiva vaihtoehto.
Ootto-onginta
Kirjolohen ootto-onginta on melko omalaatuinen pyyntilaji, jota ei muistuta oikeastaan mikään muu maassamme yleisesti harrastettava kalastustapa. Ootto-onginta perustuu kirjolohen tapaan uida jatkuvasti, jolloin riittää, että onget tuodaan kalojen lähelle tai oletetulle reitille – loppu hoituukin kuin itsestään. Mutta mitä ootto-onginta oikeastaan on?
Ootto-onginta on virvelin, ongen tai pilkkiongen avulla tapahtuvaa passiivista pyyntiä, jossa veteen lasketaan kelluvalla syöttitahnalla peitetty pieni koukku. Koska tahna on kelluvaa, koukku syötteineen saadaan haluttuun syvyyteen kiinnittämällä siimaan pieniä lyijyhauleja tai isompi, liukuva paino. Paino(t) lisätään siimaan yleensä n. 0,2 – 1 metrin päähän tahnapallosta. Etenkin talvella ootto-ongella voi pyytää myös syvässä vedessä siten, että painot jäävät väliveteen; tällöin tahnapallo saadaan halutulle syvyydelle myös syvässä vedessä. Koska lohikalat eivät talvisin juurikaan liiku lammissa neljää metriä syvemmällä, tahnapallonkin tehot ovat parhaimmillaan 0–4 metrin syvyydellä.
Ootto-onkijan välineet
Ootto-onkija ei kovin kummoisia välineitä tarvitse. Avoveden ootto-onginnassa vavaksi kelpaa esimerkiksi ahvenen jigaukseen soveltuva virvelisetti. UL-vapa ja -kela kelpaavat mainiosti kirjolohen pyyntiin, mutta myös haukivirveli ajaa asian, kunhan vaihtaa siiman ohuempaan monofiiliin. Avokelan koko voi olla väliltä 2000–3000, ja siimaksi soveltuu parhaiten 0,18 mm – 0,22 mm monofiili. Yli 0,20–millisen siiman käyttöä kannattaa välttää mikäli se on mahdollista, sillä heikolla syönnillä jo liian paksu siima saattaa saada tahnapalloa mutustelevan kirjolohen hylkäämään syötin ennen sen nielaisemista. Vavan pituudella ei ole suurta merkitystä, kunhan sillä saa heijattua tahnapallon tarpeeksi pitkälle rannasta. Myös onkivavalla voi harrastaa ootto-ongintaa, mutta se edellyttää lähes aina paksumman siiman ja kohon käyttöä ja vapojen tarkkaa vahtimista tai vapatelineiden käyttöä, jotta tahnapallon nielaissut kirjolohi ei teutaroidessaan tempaise vapaa veteen kalastajan ulottumattomille.
Talvella ootto-ongeksi riittää esimerkiksi perinteinen Delfinin pilkkivapa, josta on poistettu kärkiosa ja puolan jarru. Toimivia onkivirityksiä voi rakennella muistakin ongista, ja kalastuskaupoista on saatavissa myös ootto-ongintaa varten tehtyjä onkilaitteita. Olennaista on vain, että siima pääsee juoksemaan puolalta ilman havaittavaa vastusta, jos ja kun kirjolohi lähtee syötin napattuaan uimaan tahnapallo suussaan tai vatsassaan. Jos kala tuntee uidessaan suupieltään ja kylkeään vasten painavan siiman, se hylkää syötin suurella todennäköisyydellä. Jään päältä ongittaessa siima voi olla ohuempaa kuin avovedestä pyydettäessä, 0,14 – 0,20 millimetrin paksuista. Avannon peittäminen esimerkiksi styroksi- tai Finnfoam-levyllä, johon on tehty ohut ura siimaa varten, on suositeltavaa silloin, jos onget ovat muodoltaan ja kooltaan sellaisia, että ne mahtuvat sujahtamaan läpi avannosta ainakin silloin, kun pilkkijä poistuu onkien välittömästä läheisyydestä. Muutoin onkien luokse palaavaa kalastajaa voi odottaa yllätys, kun onkia onkin vähemmän kuin hetki sitten…
Tärppi-ilmaisimen käyttö on erittäin suositeltavaa ja hyödyllistä, koska niitä käyttämällä kalastajan ei tarvitse vahtia ja kierrellä katsomassa onkia jatkuvasti. Tärppi-ilmaisimen voi rakentaa itse esimerkiksi ohuesta ja lättänästä muovinpätkästä, jonka päähän kiinnitetään kirkkaanväriseksi värjätty stryroksipallo, jossa on isohko, paksuhkosta rautalangasta tehty lenkki, jonka lävitse siima pujotetaan. Lenkin rautalangassa ei saa olla rosoja, sillä muutoin siima hiertyy poikki kalan vetäessä siimaa. Tärppi-indikaattori kiinnitetään ootto-ongen kärjen paikalle. Tärpin voi havaita kauempaakin styroksipallon painuessa alemmas. Vielä käytännöllisempi ja parempi, mutta vastaavasti työläämpi tärpinilmaisin toimii päinvastoin: lippu tai vastaava nousee pystyyn, kun kala nappaa. Kaupasta ostetuissa ootto-ongissa on usein tällainen tärppi-indikaattori, mutta sen voi rakentaa myös itse, jos aikaa, välineitä ja sorminäppäryyttä riittää. Tärppi-indikaattorin tärkeä ominaisuus on näkyvyyden ja helpon tulkittavuuden lisäksi se, että se ei aiheuta minkäänlaista ylimääräistä vastusta kalan lähtiessä kuljettamaan tahnapalloa, eikä varsinkaan nyppäisyä, joka pystyasentoon tärpin yhteydessä nousevista tärppi-indikaattoreista varsin usein aiheutuu.
Koukun ihanteellinen koko on kolmihaarakoukkua käytettäessä 16. Yksihaarainen koukku voi olla kokoa, paria suurempi. Koukkujen tulee olla huipputeräviä, käytännössä siis kemiallisesti teroitettuja. Säästäminen koukuissa näkyy varmasti kevyempänä saalispussina. Koukku kiinnitetään siimaan normaalilla solmulla. Unisolmu on käyttökelpoisin solmu, sillä sen saa kiristettyä solmimisvaiheessa lenkittömäksi. Sopiva kierrosten määrä on 6-7. Solmu pitää kostuttaa esimerkiksi suussa ennen kiristystä, eikä koukun ja solmun välille saa jäädä lenkkiä, vaan solmu tulee kiristää lenkittömäksi. Ylitsejäävä siimanpää tulee katkaista niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä lyhyeksi katkaistu siimantynkä helpottaa suuresti tahnapallon laittamista koukun ympärille.
Siimaa saa olla talvellakin puolalla reilusti, sillä tärpin jäädessä huomaamatta kala kuljettaa muutoin siiman nopeasti loppuun. Jos siimaa ei ole tarpeeksi, monofiilikään ei anna tarpeeksi periksi, ja kala pääsee riuhtomaan koukun irti. Kun siimaa on puolalla reilusti, se ei tietenkään lopu niin nopeasti, ja mikäli niin pääsee käymään, monofiili joustaa kalan tempoillessa kuin kuminauha, jolloin kala ei saa revittyä koukkua kovin helposti irti. Onkia kannattaa vahtia joka tapauksessa tarkasti varsinkin kalastettaessa rantojen läheisyydessä, sillä kala osaa kyllä vapauttaa itsensä pyörittämällä siiman esimerkiksi pohjahaon tai –kiven ympärille, jos se saa vapaasti siimaa.
Ootto-onkija tarvitsee lisäksi kaksi apuvälinettä, jotka eivät tule välttämättä jokaiselle mieleen. Ne eivät ole tosin aivan välttämättömiä, mutta elämää suuresti helpottavia: ohuen puutikun tai vaikkapa kardemummamausteputken, jonka päähän on tehty pieni viilto sekä hammasharjan. Tikulla on kätevä irrottaa kalan vatsaan tai ruokaputkeen asti kulkeutunut koukku kuljettamalla se viillon avulla siimaa pitkin koukun luokse, jolloin tikkua painaistaan hieman voimaa käyttäen syvemmälle. Tämän jälkeen tikku vain vedetään pois vatsasta, ja jos työntöliike onnistui, mukana tulee tikun päähän kiinnittynyt koukku. Tikku säästää aikaa, vaivaa ja sormia varsinkin kovalla pakkasella, kun kalastaja säästyy uuden koukun solmimiselta siimaan. Hammasharja taas on kätevä pois lähdettäessä tai tahnaa vaihdettaessa, koska sillä on kätevä pyyhkäistä tahnapallo pois koukusta. Sormin suoritettuna koukun puhdistus tahnasta on yllättävän hankala operaatio. Hammasharjan saa puhdistettua kätevästi hankaamalla sitä vedessä avannon reunaa vasten.
Kalastaminen ootto-ongilla
Ootto-ongen painotus on erityisen tärkeä ja tarkkaavaisuutta vaativa vaihe. Liukumatonta painoa, käytännössä siis lyijystä tehtyjä onkihauleja käytettäessä niitä tulee lisätä vain sen verran, että niiden yhteispaino on vain hieman tahnapallon nostetta suurempi. Yksikin isohko hauli voi riittää painoksi, mutta useamman pienen haulin käytöstäkään ei ole erityistä haittaa. Elämän helpottamiseksi kannattaa käyttää niin pieniä hauleja, että ne mahtuvat menemään onkivavan siimareiästä lävitse. Jos hauleja ei ole tarpeeksi, tahnapallo jää luonnollisesti kellumaan avantoon, kun siimaa lapetaan veteen, mutta jos niitä on liikaa, kala saattaa hylätä syötin lähtiessään kuljettamaan sitä painojen aiheuttaman vastuksen takia. Haulien sopiva etäisyys tahnapallosta on yleensä 0,3 – 1 metriä, mutta pitempiäkin välejä voi käyttää.
Tahnapallo lisätään koukun päälle vasta jäällä, kun avanto on tehty ja puhdistettu täysin vapaaksi sohjosta ja jäähileistä. Tahnapurkista otetaan sopivan kokoinen pala tahnaa, ja se pyöritellään kämmenien välissä tasapintaiseksi palloksi. Tahnan pyörittely on tehtävä kuivin käsin, sillä joutuessaan kosketuksiin veden kanssa tahna alkaa välittömästi liueta siihen, ja muuttuu liukkaaksi ja limaiseksi klöntiksi. Puvun vyölle voikin pyöräyttää käsien kuivaamiseen varatun rätin tai pyyhkeen, sillä kosteilla tai märillä käsillä tahnapallon pyörittäminen ei yksinkertaisesti onnistu.
Kun tahnapallo on kauniin tasapintainen ja pyöreä, koukku painetaan varovasti pallon sisään. Tahnapallon tulisi nyt olla sen kokoinen, että se riittää juuri ja juuri peittämään koukun sivusuunnassa. Tässä vaiheessa pitää olla tarkkana, sillä koukun tulee olla kokonaan pallon sisällä. Kun koukku on pallon sisällä, palloa muokataan sormilla varovasti painelemalla pitkulaiseksi niin, että tahnaa siirtyy koukun yläpuolelle. Koukku ei saa tässäkään vaiheesta tulla lainkaan näkyville tai tuntuviin, joten tämä vaihe vaatii usein hieman harjoittelua. Tämän jälkeen tahnalla peitetään jälleen varovasti painelemalla myös solmu siimantynkineen kokonaan tahnan alle – samalla peittyvät myös koukun painamisesta jääneet urat. Nyt pitkulaiseksi muokattu pallo on valmis laskettavaksi veteen. Kun kala lopulta nappaa tahnapallon suuhunsa, se ei huolellisen valmistelun ansiosta tunne minkäänlaisia ulokkeita suussaan, ja siksi nielaisee pallon suuremmalla todennäköisyydellä. Lisäksi pitkulainen pallo on kalalle helpompi niellä verrattuna täysin pyöreään palloon. Pallon muotoiluun kannattaa uhrata aikaa ja vaivaa, sillä se voi olla ratkaiseva ero etenkin huonon syönnin aikaan. Vieressä pilkkivä kalastaja saattaa naureskella touhulle, mutta hymy hyytyy viimeistään siinä vaiheessa, kun vierustoverisi valiteltua pelkkiä vetäisyjä ja kerran puraistuja tahnapalloja ootto-ongissa, nostat pitkälle vatsaansa tahnapallon nielaisseen kalan jäälle.
Pallon syvyys mietityttää usein varsinkin ensimmäisiä kertoja ootoilla pyytävää kalastajaa. Pallon sijoittaminen oikeaan syvyyteen on kuitenkin melko helppoa, sillä aikaisemmin mainittu syvyysalue nollasta neljään metriin toimi myös ootto-ongittaessa. Jos haluaa pelata varman päälle, pallon voi jättää 0 ja 2,5 metrin välille, millä alueella suurin osa lohista lähes aina liikkuu.
Kirjoittanut Esa Oksman / Eza1992 (kalassa.net)
Eza1992 15. tammikuuta 2011 kello 23.35 (UTC)
| kala| Solu 2, rivi 1 |kala| | kala| Solu 2, rivi 2 |kala| | kala| Solu 2, rivi 3 |kala| | kala| Solu 2, rivi 4 |kala|
Lahna late |