Järviankeriaan kalastus

Ankerias (Anguilla anguilla) on Suomen ehkä omaperäisimpiä kaloja. Yöaktiivisena kalana sitä tapaa melko harvoin, eikä sitä tavoiteta usein eikä helposti perinteisillä pyydyksillä, kuten verkolla ja uistimella. Katiskaan se saattaa eksyä joskus, mutta helpoimmin vapaa-ajankalastaja tavoittaa sen pitkälläsiimalla tai täkyongella. Yleisellä tasolla pyynti on todella vähäistä, ja virveliongella saa lähes aina istua yksin. Ankeriaan rantauttaminen virvelillä on äärimmäisen haastavaa ja se onkin vaikeutensa takia mielestäni yksi hienoimmista urheilukalastuksen muodoista. Pitkäsiimakalastus on enemmän saalishakuista, ja ankerias onkin aivan loistava ruokakala. Seuraavassa siis omia ajatuksiani ja toimintatapoja ko. kalastusmuodoista, aloittelijoille ohjeeksi ja kokeneemmille pyytäjille uudeksi näkökulmaksi.

Monikaan ei ole tietoinen rikkaista ankeriasvesistä, vaikka asuisikin sellaisen rannalla. Itse olen onnekas tässä tapauksessa, sillä mökkimme on erittäin hyvän ankeriasveden rannalla. Kalaa on paljon ja keskikoko on suuri. Alle kiloinen on jo harvinainen tapaus. Pitkäsiima on helppo laskea veneestä parhaille paikoille, ja todennäköisyys saada saalista moninkertaistuu koukkujen määrän mukana. Mökkimme lähellä on myös teollisuusalue, minkä lähistöllä on loistavia ankeriaspaikkoja. Suuret määrät pikkukalaa houkuttelevat isojakin ankeriaita sinne, ja aina silloin tällöin virveliongessakin räikkä rääkäisee ja pääsee mittelemään voimia mahdollisesti todella ison ankeriaan kanssa. Savuankerias on aivan taivaallisen makuista, ja jos ei ole onnistunut virveliongella, on aina mahdollisuudet että pitkänsiimaan on yön aikana uinut todellinen mörssäriankerias.

Pitkänsiiman ranka on ns. selkäsiima, missä ovat kiinni tapsit. Tapsin toinen pää on selkäsiimassa ja toisessa päässä on koukku syötteineen. Tapsit voi kiinnittää selkäsiiman joko leikareilla tai solmimalla, itse käytän leikareita, sillä solmut ovat melko alttiita tarpeettomille irtoamisille ja kalojen karkuutuksille. Tämä on perusrakenne minkä tahansa kalan pyyntiin käytettyyn pitkäänsiimaan. Hauelle ja muille kaloille, mitkä syövät välivedestä tai pinnan tuntumasta, pitkäsiima voidaan nostaa halutulle korkeudelle kohojen avulla. Ankerias kuitenkin etsii ruokansa pohjasta, joten kohoja ei tarvita. Siima lasketaan sellaisenaan veteen, ja parinkymmenen koukun välein voidaan laittaa painot päätypainojen lisäksi. Ankerias on vahva kala, ja se saattaa liikuttaa helposti painottamatonta siimaa. Pohjassa raahautuvalla siimalla taas on suuri riski tarttua koukuista kiinni pohjalla oleviin kappaleisiin, kuten hakoihin ja kiviin.

Kaupasta ostettu valmissiima on 400 metriä pitkä, siinä on 100kpl yleensä koon 1/0 koukkua ja sen lanka on perinteistä kalastajanlankaa. Kalastajanlanka onkin hyvää materiaalia raaka-aineeksi, se on edullista, kestävää sekä sitä myydään miltei jokaisessa isommassa marketissa ja kalastustarvikeliikkeessä. Tämä on oikein hyvä valmissetti, mutta minulla on hieman erilainen viritys käytössä. Itselläni on kaksi satametristä siimaa, missä on kummassakin 20 koukkua. Koukut taas ovat 3/0-kokoisia baitholdereita, niiden ei pitäisi enää pettää... Laitan siiman kumpaankin päähän painoksi tiiliskiven, ja sopivan mittaisen narun päähän kohot. Siimani on lyhyt siitä syystä, että omalla pyyntipaikallani ankeriaiden päiväpaikka on melko pieni, noin sata metriä kanttiinsa, enkä tekisi mitään ylimääräisillä sadoilla metreillä. Lyhyt siima myös pysyy helpommin paikoillaan huolellisella painotuksella.

Mitä jäykempi vapa, luonnollisesti sen parempi, sillä ankeriaalle pitää laittaa kovalla kovaa vastaan. 6-8 -jalan raskas vapa ja 4000-luokan kela ajavat asiaa normaalin kokoisille ankeriaille (<2kg). Itse käytän 7-jalkaisia Vivan-vapoja, ne on tarkoitettu ensisijaisesti raskaaseen merikalastukseen ja soveltuvat näinollen oikein hyvin myös kotoiseen ankeriaanongintaan. Kelalla ei sitten ole niin suurta väliä, pääasia että jarru toimii kunnolla ja että puolalla on riittävästi siimaa. Liian köykäisessä vavassa ei voima riitä taisteluun ison ankeriaan kanssa ja pahimmassa tapauksessa se saattaa mennä rikki kovassa väännössä.

Siima on sitten asia erikseen. Ankerias olisi tärpin jälkeen saatava mahdollisimman nopeasti rantautettua, eikä tässä lajissa tunneta kunnolla sanaa väsytys. Varmimmin ankeriaan saa rannalle raa´alla vedolla, eikä 0,30 monofiili kestä siinä hommassa. Lähes poikkeuksetta ankerias pyrkii pyörittämään itsensä jonkin pohjahaon ympäri. Itse käytän 0,25-0,30 kuitua perussiimana, ja perukkeena niin vahvaa mitä kaapista löytyy, yleensä 0,35-0,40 kuitua. Ankeriaalla on kunnon hampaat, millä se saa jyrsittyä heikon perukkeen helposti poikki. Pätkä ProLeaderia ei myöskään ole pahitteeksi. Olen yleensä käyttänyt 1½-unssista liukupainoa ja noin metrin mittaista tapsia.

Koukkuja on markkinoilla moneen lähtöön ja kaikkiin tarpeisiin. Itselläni siis on 3/0-kokoisia sivuvääriä baitholdereita, mielestäni täydellisiä tarkoitukseen. Alle 1/0-kokoa ei välttämättä kannata käyttää suorenemisvaaran takia. Koukun varren piikit eli baitholderit eivät ole olennaisia, mutta auttavat syötin paikallaanpysymisessä varsinkin virvelionginnassa, voimakas heitto saattaa repäistä asetellun syötin koukunmutkaan. Koukun laatuun ja vahvuuteen kannattaa kiinnittää huomiota, heppoisen 3/0-koukun saa suoraksi vetämällä käsin. Hyvänä esimerkkinä on seuraava lyhyt kertaus parin kesän takaa:

"Olin laskenut pitkänsiiman perinteiselle paikalle, ja saavuin naapurin soutajana toimineen naapurin isännän kanssa paikalle aamupäivästä. Rannanpuoleinen koho oli liikkunut puolensataa metriä, ja liikkui yhä puolisukelluksissa hitaasti ympyrää, joten ankeriastärppi oli melko helposti pääteltävissä. Saavutimme kohon, ja armoton vatkaus alkoi. Puistatuksista huomasin, ettei kyse ollut pienestä kalasta, edellisenä päivänä saatu yli kaksikiloinen oli poikanen tämän rinnalla. Ankerias tuli pintaan, ja jalat valahtivat hyytelöksi, sillä siimassa teutaroi pitkälti yli kolmekiloinen ankerias. Soutaja arvioi rauhalliseen tyyliinsä kalan jopa nelikiloiseksi. Normaaliin tyyliin nostin kalan tapsista veneen puolelle. Näin siis oli tarkoitus.. Käytössäni oli vielä silloin vanhat, 80-luvulta peräisin olevat koukut, ja kun ankerias oli kokonaan tapsin varassa ilmassa, koukku sanoi sopimuksen irti ja oikeni suupielestä. Ennätysankeriaani meni samantien laidan yli. Eli kun suosittelen käytettäväksi todella tukevia koukkuja, tarkoitan myös sitä!"

Yleisesti luullaan, että ankerias on raadonsyöjä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ankerias syö ennemmin tuoretta kalaa kuin raatoja, jos on valinnan mahdollisuus. Kuolleella syötillä ankeriasta on kuitenkin pyydetty perinteisesti, ja se ajaa asian ihan täydellisesti. Olen monesti kuullut ankeriaiden ottavan jopa elävään syöttiin, ja tiedän pari kalastajaa jotka käyttävän elävää kalaa aina ankeriasta tavoitellessaan. Hieman raakaa, mutta kuolemaisillaan oleva kokonainen pikkukala on kokemuksieni mukaan parhaita syöttejä. Alle kymmensenttinen salakka jää henkiin, kun sen laittaa syötiksi tukevaan koukkuun. Se pyristelee hieman ja houkuttelee ankeriaita huomattavasti paremmin kuin pohjalla makaava, kuollut syötti.

Koko on olennainen tekijä syötistä puhuttaessa. Jos syötti on kovin iso, ankerias yrittää pilkkoa sitä päätään puistelemalla eli repimällä paloja siitä. Se ei ole kovin toivottavaa kalastajan kannalta, joten syötti tulisi mitoittaa vesistön mukaan, isoille kaloille isommat syötit. Peukalon kokoinen kalanpala on oikein hyvä yleiskoko, jos ankerias on niin pieni että se joutuu tämänkokoista syöttiä pilkkomaan, ei siitä ole oikein ruoaksikaan. Ankerias on todella ahne kala, ja ahmii yleensä isommankin syötin kokonaisena, mutta aralla syönnillä repiminen on sille tyypillistä. Koukku tulisi kiinnittää niin, että mahdollisimman suuri osa siitä on peitossa, ja että koukunkärki näkyisi.

Ankerias on hyvin moniruokainen kala, ja tiedän monta kalastajaa jotka pyytävät sitä katkaravuilla, perkeillä, sianlihalla ja ennenkaikkea kastemadoilla. Kastemato onkin hyvin suosittu syötti kalan ohella. Itse vain pidän kalanpalasta enemmän, sen takia että se ei kerää ”roskakaloja” kuten mato ja kalanpala on siistimpi vaihtaa tuoreempaan. Mato kuolee usein muutamassa tunnissa eikä houkuta ankeriaita niin hyvin kuin verinen kalanpala tai hengissä oleva pikkukala. Yleensä matosiiman syötit joutuukin vaihtamaan päivittäin, kalasiimassa ne kestävät viileissä pohjavesissä hyvin kolmekin vuorokautta. Yleensä matosiima lasketaan vasta hämärän laskeuduttua, muuten ei-toivotut kalat ehtivät matoihin ennen ankeriaita. Kannattaa käyttää erilaisia syöttejä samoilla paikoilla, ja jos säännönmukaisuutta alkaa esiintymään, kannattaa kaikkiin koukkuihin vaihtaa toiminut syötti.

Ankeriaan onginnassa voi käyttää mäskiä, en tosin ole varma sen toimivuudesta. Ei se ainakaan ole omia saaliitani lisännyt merkittävästi. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, tiedän erään joka on kokeillut sitä pitkässäsiimassa, ja ankerias onkin usein juuri mäskisukan viereisessä koukussa. Perusohjeeseen kuuluu sianverta, kalanpaloja ja paahtoleipää urheilusukassa, mikä haisee pitkän matkan päähän. Paahtoleivän idea on imeä verta itseensä ja tihkua sitä sitten pidemmänkin ajan. Ankeriaalla on loistava hajuaisti, mäskin määrää ei tarvitse liioitella, sukallinen riittää oikein hyvin. Suosittelen sukan käyttöä jos mäskiä käyttää, irtonaiset mäskipallot leviävät nopeasti pohjassa ja levittävät näin tuoksua laajalle alalle, vaikka olisi toivottavaa saada ankerias tiettyyn paikkaan koukun luo. Pitkänsiiman reitille voi aina heitellä ylimääräisiä kalanpaloja, se saattaa edistää ankeriaan luottamusta pohjassa makaaviin syötteihin, ja se saattaa olla juuri se ratkaiseva tekijä nielaiseeko ankerias palan vai ei.

Ankerias on yöeläjä, ja se viettää päivänsä jossain suojaisessa paikassa. Olen tavoittanut ankeriaita niin haoilta, kivikoista, syvänteistä ja järveen upotettujen autonrenkaiden läheisyydestä. Yöllä ankerias suuntaa ravinnonhakuun, ja mitä lähempänä sen pesäpaikkaa ravintoa on saatavilla, sen nopeammin saa usein tärpin. Muina esimerkkipaikkoina voisi esittää siltojen aluset, mihin on saattanut lentää irtoroinaa sillalta tai jokisuiston, mihin joki/puro on kasannut erinäköisiä irtokappaleita. Molemmat myös ovat pikkukalojen oleilualueita, mitkä ovat ankeriaiden tärkeää ravintoa. Poikkeuksiakin on, monesti ankerias on uinut päivän aikana pitkäänsiimaan, kun sen käy tarkistamassa ja uudelleensyötittämässä aamuin illoin.

Ankeriaan oleilualueet ovat aina hieman hakusessa, mutta kokemuksen kartuttua alkaa saamaan aina vain paremman käsityksen siitä mihin kalastaminen kannattaa keskittää. Omaa parasta ankeriasaikaa on ehdottomasti ollut loppukesä ja alkusyksy. Tällöin ankeriaat oleilevat yleensä päivät yli viiden metrin vedessä, mutta hämärän laskeuduttua osa niistä saattaa nousta matalaankin veteen ravinnon perässä. Alkuillasta tärppejä saa syvästä vedestä, mutta pimeinä yön tunteina syötti saatetaan viedä jopa alle parimetrisestä vedestä. Joissain ”varmoissa paikoissa” ankeriaat nousevat ihan säännönmukaisesti jopa päivällä syömään matalaan veteen, jos ravintoa on todella runsaasti.

Pitkänsiiman voi laskea helposti niille pelipaikoille, mistä virvelikalastaja voi vain haaveilla. Selkäkarikot ja syvänteet ovat virvelikalastajan ulottamattomissa, ja pitkäsiimakalastajan kannattaa keskittää pyydykset hiljaisemmille paikoille, sinne missä ankeriaat voisivat päiväänsä viettää. Yöllä ne hajaantuvat ravinnonhakuun, ja pieniltä aloilta lähtiessään ne törmäävät melko varmasti kalastajan virittelemiin siimoihin. Teoriassa olisi mahdollista ja jopa mielenkiintoinen skenaario lähteä onkimaan ankeriaita virveliongella veneestä, tätä en tosin ole kokeillut koskaan.

Virveliongella kalastettaessa ankeriaan tärppi on usein hyvin selvä, varsinkin kun jarrua pidetään löysällä. Monesti vaikka siikaongella saa arvuutella että onko kala ottanut syöttiin, mutta ankerias huudattaa jarrua niin että huonokuuloisempikin varmistuu helposti tärpistä. Heti kun räikkä pärähtää, ankeriaalle kannattaa antaa siimaa. Joskus se saattaa nälissään nielaista syötin heti sen löydettyään, tämä on kuitenkin kokemuksieni mukaan melko harvinaista. Yleensä kuitenkin ankerias alkaa uida eteenpäin syötin löydettyään se suussaan, pysähtyen 5-20 sekunnin kuluessa ensikosketuksesta. Sitten se nielaisee syötin, tai hylkää sen ja tilanne on ohi. Jos ja kun siima jatkaa menoaan ensimmäisen pysähdyksen jälkeen, tehdään vastaisku. Jos ankerias ei kuitenkaan meinaa pysähtyä ollenkaan tärpin jälkeen ja siima uhkaa loppua kelalta, ankeriasta pitää yrittää toppuutella hieman siimaa kiristämällä. Tällöin se joko nielaisee syötin tai hylkää sen, ellei se ole nielaissut sitä jo aikoja sitten. Parempi sekin kuin huomata vastapelurin olevan reilusti kaksikiloinen ja että puolalla on siimaa vähemmän kuin mitä ankeriaalla on mittaa. Vastaiskun ajoituksen päätteleminen on todellista salatiedettä, enkä ainakaan itse ole keksinyt siihen mitään sääntöä, sillä melkein jokainen uusi kalatapaus poikkeaa aina edellisestä.

Kun ankerias on tartutettu, ongelmat alkavat. Väsytyksestä ei voida puhua, sillä jos ankeriaalle antaa löysiä, se pyrkii samantien pohjaromuihin. Niitä taas yleensä esiintyy paljon siellä mistä ankeriaita ongintaan. Eli ankerias kiskotaan paksuilla siimoilla mahdollisimman suoraviivaisesti ja nopeasti rantaan. Kun ankerias sitten on rannan lähellä, mahdollisesti mukana oleva haavi heitetään joko vasemman tai vaihtoehtoisesti oikean olan yli. Ankerias ei todellakaan pysy haavissa, sen olen saanut karvaasti kokea. Ankerias menee tavallisen haukihaavin rei´istä läpi kuin vettä vaan. Ellei kalastajalla ole erikoistiheähavaksista, 1,5 metriä halkaisijaltaan olevaa 2 metriä syvää haavia, suosittelen olemaan kokeilematta. Mutta koska käytössä on paksu siima, ei ole mitään ongelmaa vetää ankeriasta siimasta rannalle.

Pitkälläsiimalla kalastettaessa on se etu, että ankerias on usein väsyttänyt itseään jo tuntien ajan. Riski pohjasotkeentumisiin on tietysti paljon isompi, ja sen takia paikka pitäisikin valita pohjaromujen läheisyydestä, eikä niiden päältä. Ylös nostettaessa (tai siima tarkastettaessa) pari aikaisempaa tapsia kannattaa irrottaa varmuuden vuoksi kalaa lähestyttäessä, isomman kalan syöksyessä on helpompi jatkaa väsyttelyä kun kämmentä ei ole lävistänyt iso koukku. Haavia ei voi käyttää tässäkään. Jotkut antavan ankeriaan kiertää itsensä haavinvarren tms. kepin ympärille, ja nostavat sen sitten veneeseen. Tapa on kuitenkin hieman epävarmempi kuin suoraviivainen nosto perukkeesta. Tukeva koukku kestää kyllä hetkellisesti jopa viiden kilon suoran rasituksen. Kun ankerias on veneessä, tapsi irroitetaan selkäsiimasta ja korvataan uudella. Ei ole mitään järkeä alkaa kaivaa koukkua ankeriaasta, usein se on suolessa asti ja tapsisiima on rispaantunut.

Ankeriaan tappaminen kuulostaa yksinkertaisemmalta kuin onkaan. Ankeriaalta ei saa henkeä pois millään kovinkaan sivistyneellä tavalla. Papittaminen saa ankeriaan yleensä vain suuttumaan ja aloittamaan vähintään ripeän poistumisen takaisin omaan elementtiinsä. Saman efektin saa aikaan muillakin tavoilla, ankerias lähtee kuin rasvattu salama myös ilman sisälmyksiä karkuun. On kaksi helppoa tapaa, millä ankeriaan saa hengiltä siististi, mutta hieman karusti. Sen voi joko naulata päästä kiinni puuhun, seinään tai vastaavaan mikä kestää ankeriaan painon ja katkaista 10 senttiä pyrstöstä. Tässä tapauksessa ankerias vuotaa kuiviin melko lyhyessä ajassa. Tai sitten sen voi tukehduttaa karkealla merisuolalla, eli kurkkuun niin monta kuupallista kuin vain suinkin mahtuu.

Ankeriaan veressä on valkuaisaineita, mitkä saattavat aiheuttaa herkille iho-ongelmia. Verta ei voi suositella nautittavaksi raakana, mutta kunnon kypsennys tuhoaa vaaralliset proteiinit ja kalan voi syödä vaikka siinä vähän verta oliskin jäljellä. Suosittelen lämpimästi ankeriaan valmistukseen savustuspönttöä reilulla tulella. Valmista savuankeriasta voi sitten nauttia ruisleivän ja kunnon valkoviinin kera.

Hyviä hetkiä ankeriaankalastuksen parissa!

Teksti: Perca